Rukoukseni
Joskus kauan sitten kirjoitin rukouksen, jonka arkistostani tänään löysin. Voin sen nyt jo jakaakin, aikaa on kulunut ja elämä on näyttänyt monet valot ja varjot tuon kirjoituksen jälkeen. Ole hyvä:
Opeta minua elämään,
olemaan hyödyksi,
rakastamaan lähimmäistäni kuten itseäni,
Sinun sanasi mukaan.
Anna minun nähdä valo
pimeänäkin päivänä.
Opeta minua tuntemaan tuon valon alkulähde,
uskomaan sen voimaan.
Sinun asettamasi on elämä –
elämä meille kaltaisillesi elettäväksi annettu.
Kauas olemme kulkeneet Sinusta,
eksyneet tieltä, jonka osoitit meidän kulkea.
Hapuilemme, tunnemme hetken ilon,
humallumme siitä,
mutta pian hukumme yhä syvemmälle.
Sinun lähteestäsi me saisimme juoda
virkistyäksemme.
Anna meidän jälleen löytää tie
salattuun onneemme.
Ota meidät hukkuneet jälleen vaippasi suojaan.
Rakkautesi meitä heikkoja, valoa etsiviä vahvistakoon.
Enpä mene tuosta mitään tänäänkään muuttamaan.
Tähän loppuun lainaan uskonsa kanssa kipuillutta C. S. Lewisiä:
”En minä kääntynyt uskonnon puoleen, jotta se tekisi minut onnelliseksi. Olen aina tiennyt, että pullollinen portteria riittää siihen”.
Eli usko on paljon enemmän ja rukous kantaa pitemmälle kuin pullo portteria. Sen olen monesti kokenut.
Orkideat
