Sunnuntaina 15.11.2015
Laiska päivä. On paljon asioita, joita muka pitäisi tehdä, mutta ei kuitenkaan tule tehtyä. Pitäisikö nyt sitten ryhtyä ruoskimaan itseään tämän vuoksi?
En aio alkaa syyttää itseäni asiasta, vaan juuri tänään sallin itselleni tämän autuaan laiskuuden. Luultavasti olen tämän jopa ansainnut. Olen juossut omassa oravanpyörässäni liian kauan. Sitä paitsi useimmat meistä varmaan unohtavat, että maailman luoja nimesi viikon seitsemännen päivän lepopäiväksi. Kunnioitan luojaa ja otan lepopäivän ilolla vastaan.
Iloitsen vain elämästäni tänään, suren kyllä kaikkien surevien kanssa maailman murheita: Pariisin perjantai-illan terrori-iskuja, läheiseni laajalle levinnyttä syöpää, kaikkien lasten itkuja jne., mutten lähde ylireagoimaan.
Auttaako jotakuta se, että pukisin Facebook-kuvani päälle Ranskan lipun, en tiedä. Monet ystäväni näyttävät sen tehneen, itse en kuitenkaan -laiskuuttaniko – sitä aio tehdä. Ei, en laiskuuttani, vaan siksi, etten usko tuon kaltaiseen vaikuttamiseen.
Uskon hyvyyteen, rakkauteen, esimerkin voimaan.
Eli siihen, että voin pyrkiä omassa elämässäni, lähipiirissäni, perheessäni jakamaan hyviä asoita ja ajatuksia eli sen, mitä jaan, saan takaisin. Miksi jakaisin huonoja asioita, koska en todellakaan halua niitä takaisin saada.
Tällaista tänään. Ihanaan laiskuuteeni kuuluu keittiössä hääräävä, pihvejä paistava kokki. Siitäkin ja hänestä erityisesti kiitän upeana ihmisenä ja keittiöni ihmeenä.
Taidan tehdä hänelle yllätyksenä paidanpesun tai muuta vastaavaa eli nousen ja käyn kuitenkin pieniin askareisiin….
